Pitkä tarina

Mutta kalamaja? Saatat hyvinkin ihmetellä, miksi tällainen nimi. Syy selviää vähän pitemmästä tarinasta, joka alkaa jo kesällä 1853.

Kulkutaudiksi kiihtynyt kolera raivosi silloin Helsingissä, ja kaikki kynnelle kykenevät pakenivat maaseudun rauhaan. Heidän joukossaan oli 25-vuotias lehtimies Zacharias Topelius, joka lähti retkelle Kangasalle. Vierailua isännöi vanha sotilas, everstiluutnantti Aminoff ja hänen perheensä. Aminoffin lämminsydäminen ja jaloluonteinen tytär saattoi Topeliuksen jyrkkiä polkuja myöten Harjulan mäelle. Huipulta avautui niin soma näky, että vieras päätti kirjoittaa siitä runon:

Jag gungar I högsta grenen af Harjulas högsta ås / Vidt skina de blåa vatten, så långt de af ögat nås.

Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen / Niin kauas kuin silmään siintää, näen järviä lahtineen

Silmien alla hohteli hopeisten vöiden Längelmävesi, katse käväisi näilläkin rannoilla. Kauempana välkehti Roine, jonka reunoja armaiset aallot hyväilivät. Kuinka köyhä Suomi saattoikaan olla niin suurella kauneuden rikkaudella siunattu, silmin kantamattomiin sinistä hopeaa ja kultaa! Illalla, päivällisen jälkeen, nautittiin punssiboolia ja kuunneltiin vilkkaita kaskuja vuoden 1808 sodasta. Aminoffin ukolla oli niitä loppumattoman suuri varasto.

Zacharias Topeliuksen runo teki Kangasalasta maankuulun, kun Gabriel Linsén sävelsi runon kauniiksi lauluksi ja P.J. Hannikainen suomensi laulun sanat. Topeliuksesta tuli sittemmin historian professori, satusetä, riemutohtori ja yksi suomalaisten suurimmista sankareista.

Topelius eli niin pitkään, että hän näki Suomen nousun. Maan taloudellinen kehitys kiihtyi 1800-luvun lopulla. Rautatie tuli kaupunkeihin. Pajat kasvoivat tehtaiksi. Teollisuudessa kiihkeintä vauhtia piti Tampere, sisämaahan noussut edistyksen pikkujättiläinen, joka sai Euroopan ensimmäisiin kuuluneen sähkölaitoksen vuonna 1882. Kaupunkiin pystytettiin useita pankkeja, jotka ryhtyivät keräämään kaupunkilaisten säästöjä ja jakamaan niitä lainoina edelleen rahaa tarvitseville.

”Kosken pauhina kehotti isiämme työhön”, pankinjohtaja Nils Idman sanoi iltajuhlassa, joka järjestettiin Tampereen uuden raatihuoneen kunniaksi vuonna 1890. Kuohujen äärellä oli nähty valtava määrä ihmisen neroutta ja uutteruutta ennen kuin Näsijärveltä puskeva hyöky oli saatu valjastettua tehtaiden voimanlähteeksi.

”Ajan tunnussana on eteenpäin, eteenpäin valoon ja totuuteen, eteenpäin taisteluun harhaluuloa ja pimeyden valtaa vastaan”, Idman hehkutti ennen kuin kohotti eläköön-huudon Suomelle. Sitten laulettiin Maamme.

Nils Idman ei halunnut olla edeltäjiään huonompi, vaan päinvastoin. Hänestä tuli Yhdyspankin Tampereen konttorin johtaja ja yksi kaupungin tunnetuimmista ja arvostetuimmista miehistä. Yhdyspankin luotonanto kasvoi voimakkaasti, ei vähiten sen takia että ”Iimannin pankissa” ei luotu ylimielisiä katseita maalaisten vaatimattomiin sarkavaatteisiin. Idman rikastui, koska hänen palkkionsa oli sidottu pankin asiakasmäärän ja talletusten kasvuun. Hän ei kuitenkaan palkinnut ainoastaan itseään vaan jakeli anteliaasti erilaisia lahjoja niin tutuille kuin tuntemattomillekin.

Nils Idmanin menestyksen kruunuksi kohosi hänen rakennuttamansa suuri uusgoottilainen kivilinna, joka valmistui vuonna 1900. Se nimettiin Hatanpään huvilaksi, jotta ero naapurissa ylvästelevään Hatanpään kartanoon säilyisi. Sen omistaja oli Nilsin veli Fredrik.

Yksi Nilsin loisteliaiden juhlien vieraista oli rehtori Kaarlo Tillilä, joka kuvasi kestitystä vuonna 1902: Ruokapöytä ei ollut muuhun yltäkylläisyyteen nähden mitenkään merkillinen, mutta viinejä vuosi virtanaan. Tillilää ärsytti näky ”samppanjan sammaltamista herroista”, jotka nousuviinoissa kinasivat valtiollisista kysymyksistä samaan aikaan kun pohjoisessa Suomessa nähtiin nälkää.

Nils Idman ei nähnyt omassa elämäntavassaan suurta ongelmaa. Immer fein und nobel, aina puhtain ja jaloin aikein. Se oli Idmanille tärkeä periaate, jonka hän toistuvasti lausui myös liiketuttavilleen.

Menestyksellä oli kuitenkin kova hinta. Pankinjohtajan työt ja vastuut kasvoivat, samoin huoli, jota sanotaan nykyään stressiksi. Idman karkasi kaupungin kohinasta entistä useammin Längelmävedelle, samoille seuduille, jotka olivat lumonneet Topeliuksen puoli vuosisataa aiemmin. Idmanilla oli täällä tuttu soutaja, joka tunsi vedenalaiset maastot, kalojen kodit ja kutuaikojen tanssipaikat. Pankinjohtaja huomasi löytävänsä järveltä jotakin sellaista, mitä kaupunki ei voinut tarjota.

Kun tällaista menoa oli jatkunut pitempään, Idman heilautti kättään ja sanoi soutajalleen: Voitko rakentaa minulle kalamajan jonnekin tänne?

Järven rannalle valmistui vuonna 1912 kaunis puutalo. Tämä talo. Uusi rakennus näytti vaatimattomalta majalta, jos vertailukohdaksi asetettiin Hatanpään kartano tai sen viereen rakennettu linnamainen rakennus, jota kutsuttiin  Hatanpään huvilaksi. Kalamaja oli Idmanien ja heidän ystäviensä suojapaikka, jossa levättiin ja pidettiin hauskaa. Kultaiset naamiot heitettiin pois. Sauna puhdisti nahkan ja sielun. Järvi oli sinistä kultaa. Ahti antoi suopeasti kuhaa ja ahventa.

Kalamajan idylli ei kestänyt pitkään. Syksyllä 1912 Nils Idman tempautui pyörteeseen, joka imi häntä yltyvällä voimalla syvyyksiin.

Romahdus alkoi marraskuussa 1912, kun Yhdyspankin pääkonttorin johtaja Alfred Norrmén antoi Idmanille huomautuksen ”muutamista suurista diskontteerauksista”. Idmanin selitykset eivät tyydyttäneet Helsingin pankkiherroja, ja Tampereen konttorissa järjestettiin erityistarkastus. Idman yritti epätoivoisesti järjestää asioitaan, mutta sotkut olivat karanneet menneiden vuosien aikana sellaisiin mittoihin, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta selviytymiseen.

Ratsupoliisi varmisti tilannetta, kun kaksi etsivää otti Idmanin kiinni ja esitti hänelle pidätysmääräyksen Tampereen Kauppatorilla joulukuun 1912 neljäntenä päivänä. Pankinjohtaja selitti poliiseille, että hän on sairas ja haluaa siksi käydä apteekissa ennen pidätystä. Lupa myönnettiin. Idman pyysi apteekissa myrkkyä, joka tappaisi varmasti. Sitä ei kuitenkaan myyty sekavassa tilassa esiintyneelle herralle.

N. Idman on vangittu vajauksesta ja väärennöksestä! Olin mennä selälleni. Herra Jumala tätä mädännyttä aikaa. Ken enää seisoo siveellisesti ekonoomisesta puhumattakaan. Mikä sarja liikemiehiä kaatuu tämän johdosta! Kirottu ylellisyys ja nautinnonhalu.

Rehtori Kaarlo Tillilän terävä kynä ei antanut armoa Idmanille ja hänen liiketuttavilleen. Katastrofin laajuus valkeni hitaasti, mutta kun tilit lopulta saatiin selviksi, Idman tuomittiin kuritushuoneeseen kaikkiaan 72 eri talousrikoksen perusteella. Hän oli kavaltanut Yhdyspankin varoja kelvottomiin tarkoituksiin peräti yhdeksällä miljoonalla markalla. Se vastasi lähes kymmentä prosenttia Suomen suuriruhtinaskunnan vuosibudjetista.

Nils Idman tunnusti kaiken. Valtaosa pankin menetyksistä johtui suurista lainoista surkeassa kunnossa olleille yrityksille, joiden omistajia kohtaan Idman tunsi myötätuntoa. Onnettomuuden suurin syy oli se, että hän oli auttanut toisia ihmisiä. Lähimmäisenrakkaus.

Melkein aina kun joku joutui pulaan, kääntyi hän puoleeni apua pyytämällä, ja harva meni saamatta pois. Näin Nils Idman sanoi oikeudenkäynnissä. Rikokseni olen tehnyt epätoivon hetkinä, jolloin järki ei enää ole voinut hallita.

Hän oli ollut suuri hyväntekijä mutta onneton liikemies. Idman teki myös henkilökohtaisen vararikon, kun kävi ilmi etteivät hänen varansa riittäneet kattamaan valtavia velkoja.

Molemmat Hatanpään kartanot siirtyivät laajoine maa-alueineen Tampereen kaupungin omistukseen. Nilsin onnettomuus oli tuhonnut myös hänen veljensä Fredrikin ja monien muiden taloudellisen hyvinvoinnin: Fredrik oli yksi Nilsin lainojen takaajista. Myös Idmanin laaja taidekokoelma myytiin. Sinne menivät Gallén-Kallela, Edelfelt ja von Wrightin veljesten teokset.

Tragedia oli lähes täydellinen – vain kalamaja pysyi perheellä. Nils Idmanin puoliso Anna ja heidän tyttärensä Hertta onnistuivat suuressa ponnistuksessaan ja ostivat kalamajan konkurssipesältä keväällä 1913.

Nils Idman vietiin Sörnäisten vankilaan vuoden 1914 alussa. Ensimmäisen maailmansodan syttymiseen oli neljä kuukautta aikaa. Tampere oli saanut omistukseensa tonttimaata kasvavan työväestönsä asuttamiseksi ja kaksi Idmanien kartanoa. Hatanpään ”huvila” oli niin suuri että siitä voitiin tehdä sotasairaala, kun suursodan liekit levisivät Pietarin porteille asti.

Nils Idman vapautui vankilasta vuonna 1920, kun Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti Kaarlo Ståhlberg armahti sairastelevan pankinjohtajan. Hän oli tuolloin 61-vuotias. Anna ja Nils viettivät sen jälkeen vaatimatonta elämää Helsingissä elämänsä loppuun saakka. Vanhusten päiviä vahvisti varsinkin kesän odotus. Kauniit päivät Kangasalla lasten ja lastenlasten kanssa olivat kultaakin kalliimpia. Myös kalaonni jatkui, eikä se välittänyt pörssien noususta ja tuhosta. Anna Idman iloitsi päiväkirjassaan pulskasta ahvenesta, joka painoi peräti 1,2 kiloa. Toisen päivän kohokohta oli parin tunnin ongittelu, joka tuotti 87 ahventa.

Idmanin perhe luopui tavallista suuremman kalamajan omistuksesta 1920-luvun lopulla. Hirsirakenteista huvilaa modernisoitiin myöhemmin ja siitä tuli yksityiskoti.

Toinen modernisointi toteutetaan vuonna 2020-luvun alussa talon historiaa arvostaen, Idmanin muistoa kunnioittaen ja Topeliuksen säkeiden sytyttämien liekkien lämmöstä nauttien. Iimannin kalamajasta tulee viiden tähden vierastalo, jotakin sellaista mitä ei muualta saa. Se on sinistä kultaa, lähellä kaukana ja ylimmällä oksalla.